Vuonna 1990 floridalaisessa Wakullan lukiossa oli jännittynyt tilanne. Rotujännitteet olivat korkealla. Mustaihoiset oppilaat vanhempineen protestoivat voimakkaasti koulun johtoa ja joukko oppilaita boikotoi oppitunteja. Liikehdinnän oli synnyttänyt sensurointikohu Black History Month-tilaisuuden yhteydessä; tällöin 14-vuotias Clayton Gavin alias “stic.man” oli halunnut esittää poliittisen rap-runon “Black As I Get”, mutta tämän esityksen ei annettu tapahtua. Kohu laantui ajan kanssa, mutta nuori räppäri jatkoi taistelua. Hän tapasi Florida A&M:ssa (yliopisto) Mutulu “M-1” Olugbalan, jonka kanssa he perustivat dead prezin, poliittisen räp-duon. Vuonna 2000 kaksikko julkaisi “Let’s Get Free”-albumin, joka myi 300 000 kappaletta ja on tähän päivään asti dead prezin myydyin levy.
Vuonna 2004 dead prez julkaisi “RGB: Revolutionary But Gangsta”-levyn. Tämän jälkeen dead prez julkaisi edesmenneen Tupacin kanssa tiivisti yhteistyötä tehneen Outlawzin kanssa kanssa yhteislevyn “Can’t Sell Dope Forever” vuonna 2006. Samana vuonna valmistui myöskin M-1:n soololevy “Confidential” sekä stic.manin ja Young Noblen (Outlawz) yhteisjulkaisu “Soldier 2 Soldier”. Samoihin aikoihin stic.man kirjoitti myöskin kaksi kirjaa. “Warrior Names from Africa” perehtyy afrikkalaisiin soturinimiin ja “The Art Of Emceeing” on 112-sivuinen opus räppäriksi haluavalle. Jälkimmäinen kirja sisältää kaiken kattavaa näkemystä ja vinkkiä räppäämiseen liittyen; miten ääni toipuu räppäämisestä, miten äänen hyvinvointia pidetään yllä sekä miten pärjätään hiphop-bisneksessä ja millaisia tyylejä alalla on.
Vuonna 2007 syksyllä oli stic.manin vuoro julkaista soololevy. Manhood on reilun tunnin mittainen albumi 17 raidalla. Tuotannosta stic.man on vastannut hyvin pitkälti itse, mikä ei ole yllätys; stic.man tuotti laadukkaasti leijonan osan dead prezin toisen albumin raidoista ja yhdessä M-1:n kanssa suurimman osan debyyttialbumista. Manhoodin tuottajalistalla on silmiinpistäviä nimiä chicagolaistuottaja J. Wells, joka on kahden biitin takana ja nimekäs Hi-Tek.
Toinen raita on nimeltään “Do It Big feat. Khujo Goodie”, jonka ensimmäinen verse alkaa näin:
“I want a house, I want some land so that my seed can grow
Get my paper right and travel all around the globe
Workin for myself black owned an independent
Wake up in the morning give thanks and get to business”
Tässä tulee ilmi yksi levyn pääteemoista ja myöskin eroista aiempaan dead prezin tuotantoon; nyt stic.man puhuu tästä “itsenäisestä hustlaamisesta” eli omasta levy-yhtiöstä ja sen tuomasta taloudellisesta edusta. Silti räppäri tekee selväksi sen, ettei musiikki muutu puhtaaksi “blingblingiksi”, vaan tarkoitus on pitää tiukasti aatteesta kiinni.
Atlantalaisen Goodie Mobin Khujo Goodie räppää tyypilliseen Etelän tyyliin ja tuotantokin tukee tätä; tällä raidalla soi iskevä saundi ja rytmi. Dirty South-henkeä uhkuvan biitin on tehnyt Sol Messiah.
Lyhyen skitin jälkeen stic.manin vauhdikas biitti rytmittää “Get Yo Hustle Up”-kappaletta, jossa pureudutaan lisää tähän uuteen puoleen stic.manissa. Puoleen, joka on osittain albumin nimen mukaan miehisyyttä ja painottaisin ehkä itse sanaa kasvaminen.
“now don’t be getting it twisted, it’s just a part of my culture
if we don’t handle our business, then who gon’ handle it for us?”
Ensimmäisessä versessä räpätään myös seuraavat riimit:
“Yeah them niggas done changed, they done stepped up they game
but the message the same, it’s still Black Power mane
tell me
how can I call my self a black power spokesman
with no game plan, and always broke man”
Tämä räppäri on löytänyt nyt sen balanssin poliittisen sanoman sekä musiikin kaupallisuuden välillä. Ja hän on avoin asian suhteen. Kaikille tämä ei kuitenkaan ole varmasti mieleen, ja siksi tälläkin levyllä käytetään termiä “hater” muutamassa kohtaa.
Tätä keskustelua on käyty räpin saralla melkeinpä niin pitkään, kuin olen sitä kuunnellut; voiko poliittinen rap-musiikki olla “aitoa” ja samalla kaupallista. Muuttuuko artisti liikaa taloudellisen menestyksen myötä? Voiko köyhien asialla räppäävä artisti kehuskella blingbling-kulttuurin omaisesti musiikkibisneksen tuomalla rahalla? Toisinaan muistan jopa vuosituhannen alussa joidenkin rakentaneen muuria “hyvän underground-räpin” ja “popahtavan sekä tylsän kaupallisen hiphopin” välille. Tosiasia on kuitenkin se, että se karu jengitarina kadulta tai poliittinen verse jää kuulematta suurimmalta osalta kansaa, jos peli pidetään niin aitona, ettei kaupallista menestystä tule. Puristit vääntävät ja riitelevät tästä aiheesta varmasti loputtomiin tulevaisuudessakin.
Tämä stic.manin uusi linja levyllä edustaa miehen aikuistumista ja balanssin löytämistä. Ja tuo hänen perustelu tälle omalle levy-yhtiölle ja rahan tekemiselle on looginen.
Neljäs raita on nimeltään “Black Girl Shine”, jossa tuotanto jatkaa hyvällä linjalla. Meininki muuttuu luontevasti; J. Wells on loihtinut raidalle sielukasta sekä miellyttävää funkahtavuutta. Sanoituksien puolesta tämä on oodi mustille naisille. Kappale on kuin 2Pacin “Keep Your Head Up”-menestyssinglen “mustempi” versio vuonna 2007. Raidalla stic.man laulaa kertosäkeen tavalla, joka tuli jo dead prezin ensimmäisillä albumeilla tutuksi.
Hi-Tek on tuottanut loistavan biitin “That’s What Men Do”-kappaleeseen, jossa jälleen kerran hyvän tunnelman ja rumpukompin rytmittämänä ruoditaan lisää miehisyyttä ja oikeanlaisia valintoja katuelämän keskellä.
“Ball Or Fall” sisältää stic.manin menevän biitin lisäksi monta vierailijaa. Kertosäkeen laulaa Malachi ja riimejä pudottaa sticin lisäksi dead prezin toinen puolisko, M-1 sekä Stormey ja Outlawzin E.D.I. ja Young Noble. Raidan nimen mukaisesti kuulijalle tulee selväksi miesten päättäväisyys ja tarmo.
Puhutteleva “Reparations” sisältää paljon laulamista räppäämisen ohella. Riimit käsittelevät ajatusta kompensaatiosta mustalle väestölle siitä, miten monta vuosisataa heitä on orjuutettu ja kuinka asema on edelleen heikko. Laulaja Taj tekee loistavan työn raidalla ja tuotannossa on runsaasti afrikkalaista ja eteläamerikkalaista vaikutetta. Jälleen pisteet tuottaja-stic.manille.
Levyllä on monta raitaa, joissa laulaminen ja sielukkuus ottavat isoa roolia. Rakkaus on esillä erityisesti kappaleissa “Coming Home”, “Whatever Daddy Wants” ja “Faithful Lover” (viimeinen raita). Kaksi viimeisenä mainittua eivät ole kovin räppimäisiä raitoja, mutta toimivat silti sekä tässä levyllä että myöskin ylipäätänsä mustan musiikin ystäville, jotka haluavat kuulla muutakin, kuin perinteistä pohjoisamerikkalaista puhelaulua. “Faithful Lover” on loistava melodinen lopetus levylle. Nämä herkemmät aiheet ovat luonteva osa levyn nimen mukaista teemaa ja erilaisuudestaan huolimatta kruunaavat levyn.
Hankin aikanaan stic.manin Manhoodin vuonna 2007 heti, kun se tuli ostettavaksi Suomessa (kiitos legendaarinen The Funkiest!). Levy on loistavaa jatkumoa sille kapinahengelle, jota dead prezin debyyttialbumi uhkui vuonna 2000. Levy on monipuolinen, mutta pysyy silti luontevana. Suosittelen tätä sanomaräpin ystävien lisäksi mustan musiikin ystäville, jotka haluavat kuulla jotain hieman erilaista. Levy puhutteli 10 vuotta sitten ja tekee sitä edelleen.
Kouluarvosana: 9
Hennessyy ja puhelauluja 